Rohkeutta vai tyhmyyttä?

Viikonlopun hämminki syntyi lakoista. Levin jäätyä hiihtokeskustyöntekijöiden lakon ulkopuolelle luultiin jo sopasta selvittävän, mutta lentäjätpä olivat toista mieltä. Myös Kalevan toimitus yhtyi mielenilmaisijoiden joukkoon maanantaina. Mahtavaa!

Itse olen aina ollut sitä mieltä että jos on vara mielipiteeseen pitää olla rohkeutta myös sen ilmaisemiseen! Kouluaikaan siitä sai kärsiä kun oli yleisten marisijoiden äänitorvena. Kitisijät hiljenivät siinä vaiheessa kun olisi pitänyt seistä ajatustensa takana. Minä ääneen asioiden lausujana sain vihat niskaani kun vain minä marisin asioista!

On sääli että ihmisillä on lähes poikkeuksetta negatiivinen näkemys mielenilmaisuista. Lentäjien lakkoa pidettiin vain matkustajien kiusana. Kalevan lakkokin nähtiin pelkästään omituisen laihana tiistailehtenä. Kantansa ilmaisevat nähdään marisijoina ja valittajina eikä missään nimessä rohkeina kansalaisina. Minusta näkemyksensä ja omien etujen puolustajilla on munaa! Koirat vetävät häntänsä koipien väliin.

Äiti on opettanut että asioista voidaan olla eri mieltä ja asiat kun riitelee niin ihmiset eivät! Tämän viisauden pohjalta pitää uskaltaa ilmaista mielipiteensä ilman että se on tippaakaan henkilökohtaista. Rakkaan ihmisen kanssakin voi ja pitää voida olla eri mieltä asioista!

Tulevan juhlakausi takaa että monissa perheissä ollaan eri mieltä. Sanoihan eräs tutkimuskin että "äidin lahja on tärkeämpi kuin vaimon". Miehen on parempi olla eri mieltä tai vaimot ovat lakossa.

Päätöntä urheilua

Jälleen urheillaan ja oikein mömmöm-kisoissa. Yleisurheilun MM-kisojen pääpuheenaiheita ovat olleet Usain Boltin hirmunopeus, Caster Semenyan sukupuoli ja viimeisimpänä tapaus Tommi.

Siinä missä muiden maiden menestyjien taustoja syynätään saa suomalaisten käytöstä ihmetellä ihan ilman menestystä. Sanaseppo santanisti Evilän käytös vähän pieleen menneen karsinnan jälkeen kuvastaa koko suomalaisen urheilun tilaa. Pää kun ei kestä niin tuloskin on sen mukaista!

Jos Jukka Keskisalon itseironia kärsi ihmetellä ettei 28-vuotias osaa solmia kengännauhoja, luulisi 29-vuotiaan Evilän sisimmästä löytyvän muutakin kuin lapsellista kiukuttelua ja uhoa työtään tekeviä toimittajia kohtaan. Onneksi Evilän sisältä löytyi sentään mies pyytämään anteeksi uhkailujaan.

Suomalaisten valmennus keskittyy aivan liikaa tekniikkaan ja fysiikkaan. Missä välissä unhotui pää?? Henkinen kantti on se mikä erottaa menestyjät ja suomalaiset toisistaan. Suomalainen kun kovasti kyllä yrittää, mutta päätä siihen harmaaseen kiveen hakkaamalla voi toki päästä läpikin, mutta ei sillä menestytä! Suomalainen häviää satasen mentaalijuoksussa 95 metriä muille kanssakilpailijoilleen.

On aivan sama kuinka hyvä olet paperilla ja harjoituksissa, jos annos valahtaa pöksyyn tosipaikan tullen. Tappioita ja epäonnistumisia opetetaan vihaamaan, mutta eihän viha vie mihinkään. Voittajat ovat niitä joilla pääkin kestää sekä menestyksen että pettymykset, tappiot ja epäonnen.

Yleisurheilun MM-kisat eivät suomalaisittain taaskaan ole odotuksia täynnä. Ei juurikaan yllätä kun suomalaisurheiljat tulevat karsinnoista pää riipuksissa, pettyneinä. Sääliksi vain käy, sillä potentiaalia toki olisi, mutta yksi tärkeä osa valmennusta on jäänyt tekemättä.

Keihäsfinaalikin on jo pohjustettu valmiilla kuumeselityksellä.

Torstai on Toivoa täynnä

Tiistai oli synkkä päivä. Jobinpostia sateli ja tuntui että yhteiskunta haluaa lytätä minut alimpaan mutavellikerrokseen. Tänään sain nähdä auringon pilkahtavan.

Olen jo aiemmin kertonut visioni siitä kuinka yhteiskunnalla (tai sen virastoilla) on halu väsyttää ihmiset taistoissaan ja hakuprosesseissaan lopettamaan ja näin "säästetään" todella fiksusti ainakin joistakin budjeteista. Omat asiani ovat kaikki nyt jossain lautakunnissa ja valitusprosesseissa, osa jo olleet pitempään, osa ihan tuoreina. Väsytystaktiikka tuntuu välillä purevan ja on olo että "pitäkää prkl pennosenne!", mutta toisaalta luonne ei anna periksi. Ikinä en ole luovuttanut, enkä toista kertaa luovuta!!!

Välillä tuntuu että pitää tehdä jotain todella typerää että tulee huomatuksi ja kuuluksi. Mikä järki siinä sitten on?? Kukaan ei kuule kuiskaustasi, pyyntöäsi, vetoomustasi, valitustasi, raivoasi, vihaasi, väsymystäsi... Edes huutaminen ei auta.

Tiistain jobinpostien ja hysteerisen paniikkikohtauksen jälkeen nostin pääni mudasta ja vedin henkeä kirjoittamalla avunpyyntöviestejä. Tänään minusta tuntuu että ehkä sittenkin on olemassa ihmisiä jotka kuuntelevat ja kuulevat minua. He eivät ole yhteiskunnan valtio/kuntabyrokratiasta vaan kolmannen sektorin enkeleitä! Kiitos yhdistysten luvattu maa!!!

Nyt pää on pinnalla ja torstai on toivoa täynnä. Muu kroppa liejuu vielä pinnan alla, mutta ehkä joku päivä sekin vedetään kuiville. Ehkä.

Tänään on myös Iidan diabeteksen 1-vuotispäivä. Tasan vuosi sitten meidän perheessämme muuttui kaikki ja ei mitään. Ehkä enteellisesti sekin sattui Toivon päivänä?

Ei menetetä Toivoa, siskot ja veljet, vaan jatketaan taistelua! Topi on hyvä ystävä.

Jälkipeliä - voihan perse!

Latteat jääkiekon MM-kisat ovat jo pelillisesti unohdettu, mutta otsikoissa pysytään vielä. Kiitos Hagmanin perseen.

Innostunut Inka meni aiheuttamaan Suomen jääkiekkohistorian karva(is)imman kohun, paljastamalla paljasta pakaraa vilahtaneen bussinikkunassa. Suuret herrat kahvahtivat miehistä persettä enemmän kuin neiti Henelius. Virallinen anteeksipyyntökin on jo esitetty kun rehti persemies astui naamallaankin julkisuuteen. Voihan perse!

Täytyy sanoa että vaikka perseenvilauttaminen kuuluu enemmän teiniosastolle kuin aikuisen miehen arsenaaliin, Hagman kiteytti suomalaisittain kisat täydellisesti. Ei siihen sanoja olisi tarvittukaan. Sieltähän se pelimentaliteettikin oli.

Toki hyviä vilautuksia sattui ihan pelillisestikin turnauksessa. Mutta puoli peliä jatkosarjan päätösottelussa ei ihan riittänyt. Näistä kekkereistä ei kehtaa lapsille kertoa, kun ainoa meriitti on hikiset painaumat ikkunalasissa.

Onni onnettomuudessa oli se että perseen omistaja oli johtoportaalle kelvollinen. Tapaus painettiin villaisella ja isot pojat tajusivat hiljentyä. Mitenhän olisi persepolemiikki jatkunut jos perseen takaa olisi löytynyt joku muu? Pahin skenaariohan tyhjeni heti kun Inka vapautti epäilyt "Jutin kaliiperista".

Jos joskus on ollut sanonta "tehdä tikusta asiaa" niin sen nykykiekkoversio on "tehdä perseestä asiaa". Pakaraskandaali paisui ehkä pikkasen liian isoksi. Mutta enpä malta minäkään olla herkuttelematta vielä vähän...

Ensi vuonna Vancouverissa leijonilla on velvollisuus muodostaa perseillä olympiarenkaat ikkunaan. Dufva supattaa ohjeitaan suoraan Jalosen perseeseen, pelipaikkoja jaetaan per se ja se, Alpo Sulevi (?) Suhonen kommentoi pelkillä nimikirjaimilla, Tamin prinsiipeissä KISS saa rinnalleen ASS - All Stay Shorts ja Antsa selostaa persoonalliseen tapaansa. Kisojen ratkaisu syntyy loppuottelussa perisuomalaiseen tapaan kun Nummelinin ampuma hehtaaripyssy osuu maalin nurkalla seisoskelevaa Hagmania perseeseen ja pompaa maaliin. Valtakunnan pakarat ovat täällä jälleen! Taustalla soi hanurimusiikki ja lapset kirmaavat laskiaisen kunniaksi pyllymäkeen! Inka näkee turnauksesta poistuvia perseitä enemmänkin, mutta tällä kertaa hän pitää mehevät muistot ominaan... Ja valtakunnassa kaikki on hyvin.

Kotikatsomossa

Yksi varmimpia kevään merkkejä on jääkiekon MM-kisat. Parin viikon pakollinen sinivalkoinen puheenaihe kiertää perinteisesti Leijonalauman ympärillä. Onko Peksistä Suomen pelastajaksi? Riittääkö Suomen puolustuksen taidot maailmanluokan tähtien pyörityksessä? Saako kukaan Leijonista maalihanaa auki? Onko Jalosesta viemään Suomea mitalipeleihin?

Muistaako joku vielä "den glider in" -juhlat? Sen joka kevään MM-kisojen alla kaivettavan Suomen ainokaisen mestaruuden? Uusi kiekkosukupolvi oli vielä kapaloissa kun sitä mestaruutta juhlittiin, mutta silti joukkueessa on edelleen samoja äijiä!!!

Suomen jääkiekkomaajoukkueen maailmanmestaruus on kuin euroviisuvoitto. Kerran se lipsahti kohdalle, mutta sitten siitä taas haaveillaan vuosikaudet. Finaaliin on päästy ja mitaleita maisteltu, mutta jotenkin se mestaruus vaan kiertää meidät.

Suomen ensimmäiset koitokset Norjaa ja Tanskaa vastaan eivät kyllä anna odottaa kummoisia näistä kisoista. Näillä näkymin ainoa toivo seisonee maalitolppien välissä - olipa se kuka veskoista tahansa! Mutta saako Suomen hyökkääjät maaleja aikaiseksi kun vastassa on oikeat kiekkomaat?? Peliä on mahdoton voittaa, vaikka olisi kuinka huippumolari, jos ei itse pysty tekemään maaleja!

Kisojen parasta antia on tähän mennessä ollut Latvian voitto Ruotsista. :) Ainahan alkusarjassa joku kompuroi, mutta se että se on Ruotsi!! Tosin voidaan sanoa, että Ruotsi sentään osaa kompuroida merkityksettömässä vaiheessa, kun Suomi kompuroi sitten kun on pää jo pölkyllä!

Pelillisten seikkojen ulkopuolelta mielenkiintoisinta on se että kisat huipentuu äitienpäivänä pelattaviin finaali- ja pronssiotteluihin. Voisko joku ystävällisesti kertoa MM-kisojen direktoraadille että toukokuun toisena sunnuntaina - joka vuosi - meillä Suomessa on äitienpäivä!? Tai vaihtoehtoisesti tehdään lakialoite täällä Suomessa, että äitienpäivä muutetaan äitienviikoksi tai -kuukaudeksi. Sillä eihän parin viikon miesten "kaljaa ja töllöä" -jaksoa voi hyvittää pelkällä YHDELLÄ päivällä!

No, ei sillä itsekin lukeudun kisoja seuraavaksi vaikka hameväkeä olenkin. Sen kisoista marmattamisen sijaan me naiset voisimmekin istahtaa ukkojemme viereen (siiderilasin kanssa) seuraamaan laatuviihdettä koko rahalla. Lapset vielä mukaan (toki vain jaffan kera) niin perheen laatuaika on taattu. Isit pääsevät pätemään tietämyksellään ja johtajantaidoillaan, äidit lepuuttavat aivojaan ja silmiään ja lapset oppivat värikästä kieltä ja urheilun jaloa etiikkaa.

Nähtäväksi jää tavataanko tänä keväänä torilla vai spekuloidaanko kotosalla. Ja mitä Antero Mertarannan legendaarisesta lausahdusvarastosta tämän vuoden kisojen jälkeen jää aikakirjojen lehdille...

Hellurei!

Ekakerta

Heti alkuun täytyy sanoa että ne jotka odottavat intiimiä tarinaa kahden ihmisen väliltä voivat vaihtaa sivua. En aio kertoa mitä peiton alla tapahtuu.

Aion kertoa ihan muunlaisista ekakerroista. Pienten lasten elämässä näitä ekakertoja tulee jatkuvalla syötöllä etenkin ensimmäisen elinvuoden aikana. Myöhemmin ne harvenevat, mutta vielä aikuisenakin tulee yllättäviäkin ekakertoja.

Tälle talvelle on jo tapahtunut useita ekakertoja. Jokin aika sitten kävimme koko perheellä Hailuodossa. Se ei ollut ekakerta, mutta se että mentiin jäätietä pitkin oli. Ihan totta, me aikuisetkaan emme olleet ennen tuota urotekoa tehneet. Jotenkin olen aina pelännyt jäätä tai enemmänkin sitä sen alla olevaa vettä. Tapaus oli siis neitsytmatka koko perheelle. Iida tosin haikaili vieressä puksuttavan lautan kyytiin. Siellä ollaan jo viime kesänä ekakertaa oltu.

Tuo viime kirjoituksessa mainittu oksennustautikin oli ekakerta, mutta siitä en jaksa enää yhtään pisaraa. Eilen käytiin kirpputorilla, Iidalle se oli ekakerta. Vieläkin rapsututtaa kun ostettiin niin paljon kirppuja!! :)

Huomenna tulee jälleen yksi ekakerta. Iida pääsee junaan! Omista junamatkoistakin on jo vuosia, joten "jännää" se on minullekin. Tänä aamuna ihan ensimmäisenä kun silmät sai auki, Iida tuumasi etusormi pystyssä: "Yksi yö enää!" Toivottavasti tapahtuma on odotuksien mukainen! En kyllä tiedä odottaako Iida enemmän junamatkaa vai mummon ja papan luo pääsyä...

Viime kesänä tuttavaperheessä isovanhemmat veivät lapset vartavasten junamatkalle. Matka ei vienyt mihinkään erityisesti, mutta ajatus tuollaisesta retkestä oli mielestäni aivan täydellinen! Sehän on lapsille ihan oikea elämysretki.

Sitä ei aina osaa ajatella että tavanomaisina pitämämme liikennevälineet voivat olla elämys. Lentokone, taksi, raitiovaunu, metro, linja-auto, juna ovat samalla lailla elämys kuin PotnaPekka, hevoskyyti, mönkkäriajelu, moottorikelkkakyyti tai soutu- tai moottorivene.

Ekakerta on aina ainutlaatuinen, siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti.

Mielenkiinnolla odotan millaisia ekakertoja vielä on tulossa! :)

Helvetintauti

Oksennustauti on tauti suoraan helvetistä. Etekin kun kohteena on pieni lapsi jolla on diabetes.

Olemme saaneet ensimmäisen oksennustaudin vieraaksemme. Kyllä, tauti on ihan ensimmäinen Iidan 3,5 vuoden elämän aikana. Muutamaan kertaan on yökätty kerran kaks, mutta varsinaista oksennustautia ei ole ollut. Älkää olko kateellisia. Kaiken kruunaa viime kesänä todettu diabetes.

Niin kuin pelkkä raju oksennustauti ei olisi jo tarpeeksi haastavaa lapsen kanssa niin kertokaa se miljoonalla niin tiedätte mitä se on diabeetikon kanssa. Ja vielä kun soppaan lisää lapsen muutoinkin niin vähäisen ruokahalun, ongelma nousee jo potenssiin tuhat!!

Rankkaa oli nähdä lapsen 1-3 kertaa tunnissa oksentavan kaiken ulos mitä sisään yritti pistää vuorokauden ajan. Sen jokainen äiti ja isä tietää. Seuraavat päivät maattiin sairaalassa tipassa ja herättiin (jos joku nukkui) parin tunnin välein yölläkin mittaamaan verensokeria. Plus 39-40 asteen kuume päälle ja lääkevastahakoinen lapsi. Univaje ja huoli oli ääretön.

Kotiinpääsystä on jo kolme päivää. Ne on vietetty lähinnä jatkuvasti tarjoamalla lapselle ruokaa ja juomaa. Ihan mitä vain saisi ottaa kunhan nyt edes jotain ottaisi. Mutta kun ei maistu. Normaalissa tilanteessa ei olisi mitään ongelmaa mutta kun puhutaan diabetikosta, jolle pitää pistää insuliinia (vaikkakin vähemmän riittää kuin normaalisti), joka taas johtaa siihen että syödä/juoda pitäisi. Olisihan se tietenkin hyvä muutenkin edes juoda...

Kaikki ne herkut, jotka normaalisti Iidalta kielletään, on nyt tarjolla. Ei vain maistu. Karkkia, jäätelöä, keksejä, pullaa, sokeripitoista mehua ja limsaa... Ihan vaikka suoraa sokeria! Mutta ei. Jotain kun saa ottamaan niin sitä menee sisään ihan niin vähän että ei juurikaan vaikuta verensokeriin. Miettikää miltä tuntuu tarjota nonstoppina ruokaa vastentahtoiselle lapselle! En halua edes kuvitella mitä lapsi kokee kun tuputetaan koko ajan jotain syötävää kun ei vain tee mieli. Saan tästä kyllä varmasti tulevaisuudessa tietää.

Apua on turha huutaa, kun kukaan ei kuule. Voimat riittävät mihin riittävät. Aiheutan varmasti uhkailullani, kiristykselläni, lahjonnallani ja paniikillani traumoja joiden antia keräillään myöhemmin. Ihan kaikkea on kokeiltu.

Sympatiaa saa kyllä, mutta mitä sillä tekee? Ei se nosta verensokeria, ei laita ruokaa Iidan suuhun, ei lopeta mahan kivistystä. Ei auta kuin hakata päätä seinään ja toivoa että aika parantaa. Ja parantaahan se tietenkin, tiedän sen. Ei se silti lohduta juuri nyt. Oljenkorsi se sentään on, jossa roikutaan. Vinkka vaan on aika kova...

Sääliä en kaipaa, mutta jos jollakin on tarjota uusi kikka kolmonen tai seitsenmänsataakuusikymmentäkahdeksan niin kehiin vain!! Vertaistuki olisi myös poikaa. Auttaa myös kun saa purkaa pahaa oloaan vaikka näin blogissa.

Viimeiseksi tämä ei jää, mutta seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut kun tiedän mitä on tulossa. En tiedä onko seuraava kerta helpompi, mutta toivon syvästi ettei ainakaan pahempi. Ja mitä kauemmin, tauti-ra(s)kas, jaksat pysyä meiltä poissa niin sitä parempi!!!

Kevään kestämätön kepeys

Maaliskuu. Kevättä pukkaa. Aah.

Jotenkin se vaan on niin että vasta kevään alkaessa tajuaa kuinka harmaata ja pimeää ja masentavaa ja raskasta tuo talviaika onkaan. Valo tuo toivon tullessaan.

Toisaalta valo tuo myös paineet. Pitäisi pestä ikkunat, vaihtaa verhot, vähän sisustaa ja kukkiakin laitella. Ja mitäs tuo kroppa nyt pullistelee ja tursuilee - vieläkö sitä bikinikuntoon ehtisi? Vaatteitakin pitäisi shoppailla, oishan se niiin mukava saada jotain kivaa kevääksi kun juhliakin on tulossa... Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Vai pitääkö?

Minä kun olen tuolle auringolle allerginen, niin taidan saada sen tuomasta pitäisi-valosta myös "näppyjä". Sielu haluaisi maistaa pitäisi-valoa mutta järki ja kukkaro hangoittelevat vastaan. Pään sisällä käydään kovaa sotaa halun ja tarpeen välillä. Päässä kaikuu lasten tapaan "Mutta kun minä haluan!"

Näin keväällä harmittaa kun on syntynyt naiseksi. Liekö miehillä niinkään tuota painetta kaikenlaisesta "tarpeellisesta" muutoksesta ja shoppailusta? Miehet haluavat keväällä vain puhtaan auton. Naisen terapiaa on uuden ostaminen - vitsi että siitä tulee hyvä olo kun ostaa kimpun kukkia, saa siivottua jonkin komeron, pestyä ikkunat, vaihdettua verhot, ostettua uuden paidan tai housut... Mutta tuleeko siitä onnelliseksi? Täytämmekö mielihyväkeskustamme lyhytkestoisilla ilonaiheilla pysyvien ja isojen asioiden sijaan?

Onnelliseksi minut tekee ihana perhe, mies ja lapsi. Lapsi joka nauraa niin ihanasti että välillä ihan itkettää. Mies joka tekee töitä elättääkseen perheen ja joka on kulkenut rinnallani jo yli 17 vuotta. Yhteiset hullutteluhetket ja omat rauhalliset hetket. Ihana osa-aikatyö, jossa saan hetkellisen vapauden arjesta ja mahdollisuuden kantaa taloudelliseen pottiin oman pienen osuuteni. Monia yksinkertaisia asioita, joiden arvoa ei aina huomaa.

Mitäpä siis siitä jos verhot on edelleen samat ja ikkunat pesemättä. Mitäpä siitä että samat makkarat pullistelevat vanhojen paitojen alta. Ei kait ole pakko vaihtaa sisustusta? Pöytäkin voi olla kukaton?

Joku fiksu on taas töräyttänyt että kaikkea ei voi saada. Näinhän se on, mutta naisen pitää kuitenkin jotain saada!

Mukavaa kevättä ja huomista Naistenpäivää kaikki Naiset!!!!!

Oma koti kullan kallis

Asioiden arvon huomaa vasta etäisyyden päästä. Pitää lähteä kotoa, että ymmärtää arvostaa sitä tuttua turvallista paikkaa, jossa sänky tuntuu mukavalta, lämpötila on itselle sopiva ja huolet ovat ihka-omia.

Joskus on tosi mukava matkata jonnekin huilaamaan ja olemaan tekemättä juurikaan mitään. Mutta se hinta tästä "mukavuudesta" on toisinaan jokseenkin absurdi. Tekemättömien töiden pino odottaa lomalaista, selkää pakottaa huonosta patjasta johtuen, väsyttää enemmän kuin ennen lomaa... Lomaltapaluukrapula on pahempi kuin matkalla mahdollisesti nautittu aito.

Miksei kotona ollessa voi irtautua ja rentoutua? Vapaapäiviä voisi käyttää rästihommien tai peruskotitöiden purkamiseen, jollon tavallinen arki olisi taas helpompaa. Koti kun kuitenkin on se paras paikka.

"Pitää mennä kauas, että näkee lähelle" on joku viisas sanonut. Allekirjoitan tuon täysin. Kovin kauas en ole useinkaan päässyt, mutta pienenkin matkan päästä näkee taas selvemmin.

Muistan kun palasimme ensimmäiseltä matkalta takaisiin uuteen kotiimme reilu vuosi sitten. Se tunne että meillä on uusi, oma, iso koti iski tajuntaan kunnolla vasta sitten. Ei palattukaan pieneen rivitalokolmioon vaan isoon omakotitaloon, meidän omaan kotiin! Silloin minäkin tajusin sen mitä Iida oli jo muuttoviikolla hokenut: "Nyt me asutaan täällä!" Se oli hieno tunne!

Tänään palasin taas kotiin. Kahdessakin päivässä ehtii kaivata omia tuttuja tavaroita, asioita ja juttuja. Raikas koti-ilma otti vastaan jo ovella. Pesemätön pyykkipino moikkasi seuraavana. Tyhjä jääkaappi murisi huolenpitoa, ja siivoamaton esittelypöytä odotti purkamista. Läppärini makasi elottomana lattialla - ehdin jo unohtaa sen kuoleman. Työtehtävät muistuttivat olemassaolostaan hiljaisina ja vakavina.

Sauna kutsui lämmittämään, pitseria ruokaa hakemaan. Televisio houkutteli laiskottelemaan. Makuuhuoneesta kurkisti se ainoa asia jota todella oli ikävä - oma sänky. Ensi yönä saan taatusti nukuttua tutun ystäväni sylissä! Velvollisuudet saavat odottaa huomiseen.

Kiva on käydä matkalla, mutta kaikkein parasta on tulla kotiin!

Hyötyliikuntaa

On lunta tulvillaan raikas talvisää... Nyt sitten on tullut talvi. Neljän viime päivän aikana on kyllä tupruttanut lunta ihan tarpeeksi. Kivahan se on että on lunta missä temmeltää ja touhuta, mutta näin omakotiasujan näkökulmasta lumentulo alkaa jo tuntua käsissä.

Lumimäärään ei niinkään kiinnittänyt huomiota kun asui rivitalossa, jossa riitti että pyyhkäisi portaat puhtaaksi ja kahden metrin käytävän lumentyöntimellä. Viime talvikin meni vähällä lumella kun ei edes lumikolaa tarvinut vielä ostaa. Vai johtuuko se juuri siitä että mentiin ostamaan kola?!! Viimeiset neljä päivää on kyllä saanut ihan kunnon annoksen hyötyliikuntaa ja lisää tulee.

Kaikki alkoi siitä kun torstaina piti kaivautua autolle puoleen sääreen asti yltävän lumikinoksen läpi. Perjantaina ei ihan yhtä paksu kinos ollut mutta isommalla alueella, kun ei tuuli ollut dyynittänyt pihaa. Viikonloppukin on käppäilty kirkasaisaisen perässä aamulla ja illalla. Hyötyliikuntakuuri on kyllä ollut tehokas!

Nyt pihalla komeilee parimetriset alpit ja alkaa olla jo tuskaa nostaa kola mount himalajan päälle. Kädet ei nouse ja niskat parkuu hierojaa. Kaiken kruunaa yhä jatkuva flunssa. On muuten sitkeä kaveri!

Ensimmäisen ja ehkä sen pahimman urakan jälkeen hikeä valuvana ja henki pihisten uhosin että "on tämän talven lumityöt minun osalta tehty". Mutta jo suihkussa tuli mieletön, jo unholaan vaipunut, voittajan tunne. Se euforinen tunne joka raskaan urheilusuorituksen jälkeen valtaa kehon. Annoin kaikkeni ja selvisin! Voi jäähallin portaat kun minä muistan teidät nyt taas!

Olen siis palannut liikunnan pariin, vahingossa, luonnon voimalla. Neljä vuotta sitten narikkaan pistetty urheilijaminä on herännyt - toivottavasti se pysyy hereillä! Antaa tulla lunta tupaan ja jäitä porstuaan!!!

Äänetön yhtiömies - niks naks

Viikko sitten kävin taas hammaslääkärissä. Nyt akuutista syystä että leuat ovat niks naks, särkee ja kolottaa. Hampitohtori oli sitä mieltä että puremalihakset ovat jumissa! Juu, tiedän kyllä että lihakset menee kovasta rääkistä jumiin (muistan kyllä aktiiviurheiluajan!), mutta että leukaperissäkin saadaan lihakset jumiin. Tai ihme se on sekin että sielläkin niitä lihaksia on! Aaaa, nyt ymmärrän Ridgen olemuksen - massiiviset puremalihakset?!

No, tutuksi on kyllä tullut niska-hartiaseudun jumi kun pää on vajaan nelisen vuotta ollut hyvin rajoittuneessa liikkeessä. Katsokaas kun ei ole aktiiviurheilija enää ollut muutaman vuoteen, niin eihän sitä tarvitse hierojallakaan käydä??!! Mutta voiko puremalihaksia hieroa?

Hampitohtori ehdotteli purentakiskoa ja lyhyen googlausoppimäärän mukaan alkaa vaikuttamaan siltä että tarpeeseen tulee! Harmi vaan että laskua tuolle apuvälineelle tulee aika lailla yli minun tulobudjetin.

Vajaan viikon burana800 kuurin jälkeen voin sanoa että eipä paljon apua ollut buranastakaan. Edelleen kolottaa ja on enemmän niks ja naks kuin alkuviikosta. Leuat natisee kuin vanhan muorin kiikkustuoli.

Kaiken kukkuraksi tänä aamuna vaikeni työväline. Aamusta alkaen olen ollut siis äänetön yhtiömies. Tosin äänettömäksi mua ei saa vaikka pää irtoais! Kähisten ja pihisten on yritetty tämä päivä klaarata. Esittelynkin sain vedettyä joten kuten. Yleisin kommentti on ollut että "Ai sulla on flunssa!?" Juu eipä ole. Flunssaa ei ole, nenäkään ei vuoda, ääni vain on maassa.

Epäilen että viikko sitten alkanut leukaperäjumi on levinnyt koko kaulan alueelle ja puristanut äänihuuletkin niks naks. Lörpölle papupadalle tilanne on sietämätön! Ei auta kun aamulla pirauttaa hampilääkärille josko apua sais PIAN!

Kaiken lisäksi söin juuri iltapalaksi pitsaa valkosipulilla... Ihan vain täydellistääkseni koko kuvion. Huomenna nähdään hampilekurisetä!!! :D

Welcome Obama - solong Bush

Historiallinen päivä on lopuillaan. Uusi mies on astunut ruoriin. Rapakon takana juhlitaan. Vanhalle pierulle haistatetaan pitkät ja presidentin lausunnoista saanee taas vaihteeksi jotain tolkkua. Thank God.

Täytyy rehellisyyden nimissä sanoa että Bushia ei tule ikävä. Ja olipa Obama millainen tapaus tahansa, hän ei voi olla edeltäjäänsä huonompi. Ajankohta kenelle tahansa presidentille on jenkeissä surkea ja George-boyn jälkiä siivotaan kumihanskat käsissä. Goog luck Barack.

Viimeisimmät jenkkipressat ovat kunnostautuneet vieraissa käynneissä. Clinton sentään sekaantui tavanomaisesti vieraaseen naiseen ja vieläpä naisen itsensä tahdosta. Bush tunki vehkeensä toiseen valtioon ja ihan ilman kenenkään lupaa. Pull it out, boys.

Bush tullaan muistamaan värikkäistä lausunnoistaan, tyhjistä ajatuksistaan, kaatuneista torneista, spontaaneista vierailuistaan muutamissa maissa... Ei ihme että kansa hurrasi hänen poistuessaan valkoisesta talosta kotiin punaniskojen maille. So long Bush.

Barack Obaman myötä Yhdysvallat astuu uuteen kauteen myös ihan siinä yksinkertaisessa asiassa että Obama on mustaihoinen. Vaikka miestä tuskin on värinsä vuoksi valittu presidentiksi, se on kuitenkin asia josta tullaan puhumaan. Maan, jonka väestöstä enemmistö on tummaihoisia, on aika vihdoin lopettaa rotusorto. Omanapaisen kansan on jo otettava askel nykyaikaan. Welcome to the 21st century USA!

Mitä Obama saa aikaan Yhdysvalloissa, se jää nähtäväksi. Onko hänestä kansakunnan sankariksi? Vai uittaako hänkin vehkeensä jossain liemessä? Mustavalkoisessa maassa hän voi olla joko sankari tai luuseri - Either or.

Lähtökohdat ovat kuitenkin hyvät. Historian huonoimman presidentin jälkeen ei voi olla kuin voittaja. Jotain skandaalia on kuitenkin takuuvarmasti luvassa. Joko aitoa tai väen väkisin tekaistua. Jenkit on jenkkejä, vaikka voissa paistais! We´ll see!

Puikosta asiaa

Päivän uutinen on ehdottomasti Vantaan kalapuikkovaras, joka sai virkavallan peräänsä. Törkeäksi on varkaat menneet ja ahneiksi. Varastaa nyt kalapuikko keskellä kirkasta päivää ja suuren todistajajoukon keskellä!

Mihin on mennyt koulumaailma ja miksi? Jatkuvasti saa lukea lehdistä näitä koulutragedioita, ammuskelusta kalapuikkovarkauksiin ja tappeluihin. Tapeltiin sitä ennenkin koulussa ja varmasti varasteltiinkin, otsikoihin ne ei kyllä päätyneet. Pyssyt ovat tulleet kuvioihin vasta lähivuosina. Mitä on muuttunut?

Oli ennenkin luokkakoot isohkoja. Omassa luokassani oli kuudennella luokalla 32 oppilasta ja sen kyllä huomasi levottomana käytöksenä jo silloin. Nyt kun maailma on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa raadollisemmaksi ja kylmemmäksi (enkä puhu ilmastomuutoksesta!), isot luokkakoot eivät ainakaan paranna tilannetta.

Kyläkouluja lakkautetaan ja suurkouluja perustetaan. Onko päättäjät sokeita vai umpityhmiä? Tuotantotehokkuus jyrää inhimillisyyden ja ihmisarvon. Onko siis syytä myös nykyaikaistaa termistöä. Peruskoulut jaettakoon alempaan tuotantolaitokseen ja ylempään, terroristi tuotantolaitokseen. Oppilaista tulee koulutustuotantolaitoksen projektityöntekijöitä, opettajat ovat projektipäälliköitä. Linjajohtaja jatkaa rehtorin työsarkaa. Alemmassa tuotantolaitoksessa etenkin tarvitaan myös projektisihteereitä ja erityisassistentteja. Tuontantolaitoksilla on oma työterveyshuolto joka jatkaa entiseen tapaa olematonta työtä entisen kouluterveydenhoitajan tiloissa.

Koulut, tai siis tuotantolaitokset, velvoitetaan tulosvastuuseen ja niissä on koeaika, jolloin projektityöntekijät voidaan irtisanoa vaikka jos naama ei miellytä. Välillä toki joudutaan yt-neuvotteluihin, joiden seurauksena vähemmän tuottavista tuotantolaitoksista irtisanotaan tuotannollis-taloudellisin perustein joukko huligaaneja, joita opiskelu ei kiinnosta. Tämä jos mikä valmentaa lasta tulevaan työelämään!

Maailma on aina ollut julma paikka ja etenkin koulussa elämän raadollisuutta saa kohdata silmästä silmään. Lapsen suusta se totuus tulee. Ennen opetettin pärjäämään itse, lyötiin lyöjää (en tarkoita väkivaltaa vain tavanomaista nahinointia) tai sivallettiin solvaajaa takaisin. Ei siitä oikeuteen menty, asiat selvitettiin siinä tilanteessa. Nyt jo pienet lapset osaavat vetää oikeuskortit pakasta ja pyssyt laukusta. Kukaan ei tiedä mitä voi tai saa tehdä. Äidit ja isät hyssyttelevät ja pakkaavat lapset pumpuliin, muka turvatakseen jälkikasvunsa. Mutta todellisuudessa pumpuli on pahasta. Sen läpi ei opi kohtaamaan tunteita ja elämää. Ilman pahaa ei ole hyvää. Tasapaksussa pumpulissa ei voi tuntea mitään!

Opettajat ovat ihmeissään, vanhemmat kädet levällään ja päättäjät pyörittävät päätään. Opettajat eivät tiedä mitä tehdä, vanhemmat eivät välitä ja vierittävät vastuunsa muualle, päättäjiä kiinnostavat vain budjetit ja tulokset. Mistä luulette lapsen saavan turvaa ja tukea?

Tuo Vantaan nuori kapinallinen kaipasi varmasti oikeasti muutakin kuin ylimääräistä kalapuikkoa, tai kalapalaa kuten koulu haluaa tarkentaa. Onko häntä kukaan oikeasti kuunnellut? Milloin häntä on halattu tai oltu muuten lähellä? Kapina kuuluu nuoruuteen ja kalapuikot lautaselle. Mutta kuka ylireagoikaan tällä kertaa? Kenellä ei pysynyt puikot käsissä?

Meillä tehdään huomenna kalapuikkoja ruoaksi ja kaikki saavat ottaa niin paljon kuin haluavat. 14.1. olkoon jatkossa virallinen kalapuikkopäivä!!

Uutisia ja uutisia

Ihan ammattitautina seuraan kovasti erilaisia lehtiä, enimmäkseen nykyään verkossa. Etsin mielelläni hyvin kirjoitettuja juttuja. Toisaalta kriittinen silmäni havaitsee valitettavan paljon huonoakin journalismia.

En ole koskaan hyväksynyt kaupallisen tarkoituksen liittämistä journalismiin. Nauran olemattomaan partaani lukiessani paikallislehtiä, joissa tarkoitus on vain miellyttää mainostilaa ostavia yrittäjiä. Medialukutaitoa saisi opettaa ihmisille jo peruskoulussa, mutta myös meille koulut käyneille. Liian usein näkee ihmisen ottavan todesta kaiken mitä lehdessä on kirjoitettu. Olihan se sentään painettu lehteen, pakkohan sen on totta olla!

Jokin aika sitten näin punaista kun erään paikallislehden sivuilla oli täysin yksipuolisesti tuotu esiin erään kiistellyn kirjailija-tohtorin näkemyksiä diabeteksesta. Toimittaja ei ollut vaivautunut kaivamaan mitään taustaa tai tuomaan muuta katsantokantaa juttuun. Itsekin sain kuulla ärsyttäviä "viisauksia" tutuilta tuon jutun jälkeen, kuinka meidänkin kannattaisi soveltaa niitä ohjeita lapsen kanssa. Juttu oli luettu ja sitä pidettiin sokeasti totuutena. Totuus on kyllä ihan toista!

Paikallislehtiä on kahdenlaisia. Toisissa amatöörit leikkivät toimittajaa ja lehdenteon tarkoitus on vain kerätä mainoseuroja. Tehdään halvalla, palkattua ammattilaista ei toimituksessa näy. On avustajia ja surkeita palkkioita. Toisissa, niissä oikeissa paikallislehdissä, on ammattitaitoinen toimitus ja jälkikin sen mukaista. Laadukasta lukemista täysin erillään mainonnasta. Lehden teko on suunnitelmallista, työntekijät saavat arvostusta ja viihtyvät työssään.

On myös kahdenlaisia uutisia. On Uutisia ja uutisia. Uutinen isolla uulla on ihan oikea uutinen. Jotain merkittävää on tapahtunut. Niin merkittävää että sillä on yhteiskunnallinen merkitys. Julkisuuden henkilöiden osalta uutiskynnys on matalampi. Sen ylittääkseen ei edes tarvitse avioitua itseään 29 vuotta nuoremman kanssa salaseurustelun päätteeksi. Valtakunnan uutisten kynnyksen ylittää eri jutut kuin paikallislehden. Paikallislehdessä tulee olla myös muutakin kuin uutislukemista. Paikalliset ihmiset itsessään ovat jutun aihe parhaimmasta päästä.

Joskus ihmetyttää mitä varten joku juttu onkaan kirjoitettu. Eikö ole muuta tekemistä ollut, muita jutunaiheita löytynyt? Koiran puremisjutut on yksi omituinen uutisryhmä. Onko jotenkin merkittävää kertoa että joku haubullterrieri tai vuhmahstiffi puri viatonta ohikulkijaa jalkaan tai käteen. Eikö tämän kaltaiset jutut lietso juuri koira- ja rotuvihaa? Pitäisikö samalla periaatteella uutisoida Mirrin vierailut hiekkalaatikolla ja Pollen jätökset maantiellä? Kaikkien tapausten takanahan on eläimen omistajan väärä toiminta. Nämä tulevat toki uutisiin kun hiekkalaatikko on jonkun merkkihenkilön tai Polle vierailee kakkimassa festarien teltta-alueella (lisäksi spekuloidaan voidaanko todistaa että asialla oli hevonen?).

Joskus tietysti on köyhä uutispäivä. Ei joka päivä tapahdu sensaatioita. Hyvä niin, sillä ne tuppaavat olemaan negatiivisviritteisiä. Estonia ei uppoa joka vuosi, tsunami ei surmaa tuhansia edes joka toinen vuosi, terroristit eivät jatkuvasti lennä päin pilvenpiirtäjiä, sotia... no niitä nyt soditaan koko ajan jossain päin.

Tänään oli köyhä uutispäivä. Minä luin koiran puremistapauksista ja kirjoitin blogiini.

Lupauksia ja muutoksia

Tammikuu on perinteisesti uuden elämän aloittamisen kulta-aikaa. Tipatonta tammikuuta vietellään monissa kodeissa, dieettejä ja tupakkalakkoja aloitellaan, elämänmuutoksia suunnitellaan... Helmikuussa ne voidaankin jo haudata ja unohtaa. Johan tuota monta viikkoa jo jauhtettiinkin nicotinelliä ja rouskutettiin salaattia. Pakko päästä burgerille ja vetäistä savut! Saunakaljaakin voi jo ottaa helmikuun puolella.

Ihmisen mieli on heikko. Harva on niin luunkova kääntämään kelkkaansa ja onnistumaan. Hatunnosto heille, jotka sen tekevät!

Minä en koskaan ole viettänyt tipatonta tammikuuta tai aloittanut tupakkalakkoa. En ikinä. En tosin koskaan ole ollut mikään älytön läträäjä enkä savun savua ole vetänyt henkeeni muuta kuin passiivisesti. Joka tammikuu kuitenkin parahdan vaa´alla ja lupaan vähentää herkkuja. Jossain vaiheessa kevättalvea asia pääsee kuitenkin lipsahtamaan mielestä. On synttäreitä ja niitä näitä kekkereitä. Kiertävänä kaupparatsuna tarjoilu pelaa kuin papeille konsanaan. Viimeistään kaamosaikaan mätän suklaata kaksin käsin ja jouluna ei voi hyvästä ruoasta kieltäytyä.

Mistä ihminen saa tahtoa tehdä päätöksiä ja pysyä vahvana? Pitääkö vaa´an viisarin heilahtaa sadan päälle? No jos ei ainakaan sataan kymmeneen päästäisi... Millon tulee katto vastaan? Onko pakko odottaa kunnes lääkäri antaa tuomion? Mistä motivaatio muutokseen?

Maailma on täynnä paineita olla tietynlainen, mutta tuleeko ne paineet todellakin ulkoapäin? Onko pakko jos ei halua? Onko pakko haluta? Moni asia on terveydelle haitallista. Teetpä niin tai näin, kuolet kuitenkin. Miksi miettiä sairauksia ja kuolemaa ja tehdä päätöksiä niitä ajatellen kun tärkeämpää olisi elää ja nauttia? Onko elämä elämää jos jarruttelee ja varoo kaikkea?

"Juokaa ja naikaa - vuosi aikaa." Näin oli lääkäri todennut kuuluisalle laulajalle elämänajan loppumisesta vakavan sairauden vuoksi. Terävä kaveri.

Vuoden alun skarppausjakso - kestipä se sitten vähän tai vähän enemmän aikaa - on kuitenkin ihan hyvä juttu. Jo se että uskaltaa kokeilla tipatonta elämää, tupakkalakkoa tai dieettiä on pieni mestaruus omassa elämässä. Mitä sitten jos se ei kannakaan läpi elämän, tuleehan taas vuoden päästä seuraava tammikuu!

Ehkä sitten seuraavalla kerralla...

Virastojen väsytystaktiikka

Kansaneläkelaitoksen työntekijöiden peruskoulutukseen kuuluu varmaan ilmaisutaidottomuuden kurssi. Myös kurssi "Kuinka puhun kertomatta mitään tärkeää" on yhteinen sekä Kelan työntekijöille että poliitikoille.

Viime aikoina (ja jo joskus aiemmin opiskelijaelämän aikana) olen havainnut että Kelalla ei halutakaan auttaa asiakasta, vaan päin vastoin vaikeuttaa asioiden etenemistä ja väsyttää asiakas loputtomiin hakemuksiin ja valituksiin.

Mielenkiintoisinta on saada Kelalta päätös joka perustuu aivan muihin argumentteihin kuin omassa hakemuksessa esitettyihin. Tai oikeastaan päätöstä ei yleensä perustella lainkaan. "Ette saa tätä tukea." Missä on koska-alkuinen sivulause?! Tai jopa väitetään että "hakija ei ole voinut esittää mitään perustelua hakemuksen muuttamiseksi", vaikka virastoon on lähetetty kyyneltensekainen pitkä selvitys. Lukiko sitä siellä kukaan???

Voisiko joskus joku virkailija opastaa hakijaa ja kertoa mitä ihmettä siellä virastossa halutaan meidän kertovan, jotta asia etenisi. Mikä on se taikasana, jolla hakemuksen saisi etenemään tavoitteeseensa. "Pyydämme Teitä toimittamaan lääkärin todistuksen hakemuksenne liitteeksi, koska mielestämme pelkästään hakijan oma lausunto ei ole riittävä." "Voisitteko ystävällisesti toimittaa meille kirkkoherranvirastosta todistuksen, josta käy ilmi että asuinkumppaninne on sukulaisenne." "Kansaneläkelaitos katsoo ettei voi maksaa teille hakemaanne etuutta, koska..."
Onko se niiiin vaikeaa?

Toinen seikka mikä on fakta Kelan toimintaa seuranneena: jos joskus tuntuu olo tosi köyhältä, niin haepa jotain etuutta Kelalta ja päätöksen mukaan tulonne on aika mehevät!!!

Kela, työkkäri ja verotoimisto on samaa virastoviidakkoa, jossa ei asiakkaalla ole mitään merkitystä. Halutaan että asiakkaita ei ole. Asioiden hoidosta tehdään tekemällä niin monimutkaista että heikoimmat väsyy. Jaksaisinko vielä taistella ja lähettää kuudennen kerran saman asian seuraavaan valitusasteeseen? Asian joka on pistetty alulle kaksi ja puoli vuotta sitten.

Paras ja toimivin keino jo joskus ollut uuden hakemuksen tekeminen. Aikoinaan asumistukiasioissa tuntui aina olevan jotain selvitettävää. Tehtiin avomiehen kanssa taktinen siirto ja vaihdettiin hakemus miehen nimiin. Käsittelijä vaihtui ja asiat rupesi sujumaan!

Poikkeus toki vahvistaa säännön. Yhden kerran olen Kelalta jopa saanut palvelua, kun eräs virkailija itse huomautti että minulla olisi opintotukeen oikeus eräältä jaksolta, vaikka itse en ollut sitä edes ajatellut! Kyseessä oli miesvirkailija. Lienee aika vähän aikaa ollut talossa - enkä tarkoita ennen, vaan jälkeen.

Kelalla lienee voimassa tulospalkkaus. Kelan työntekijät saavat provikkaa jokaisesta evätystä hakemuksesta. Päivän kiintiö on kolme hyväksyttyä tuhatta hakemusta kohden. Jos virkailija hyväksyy enemmän, se vähennetään palkasta tai lomista.

Väsyttää ja raivostuttaa tuo hakeminen ja virastoille selittäminen, mutta kiusallanikin jatkan rähisemistä. Uutta hakemusta ja valitusta pukkaan tulemaan taas!

Voi Sale!

Otsikko ei viittaa tammikuun alennusmyynteihin - pennitönnä niihin ei ole asiaa... Päivän polttavin on tietysti Sauli Niinistön salesuhde nykyiseen vaimoonsa. Puolivallaton kehdonryöstäjä vihkiytyi itseään lähes 30 vuotta nuoremman Jennin kanssa. Voihan vietävä!!!

Hienoahan se on jos sydän löytää sydämen, mutta. Onko eduskunnan puhemiehen paikassa jokin virus, joka saa keski-iän jo ylittäneet miehet hullaantumaan itseään selvästi nuorempaan naiseen? Muistattehan Paavon ja Päivin. Riitalle sentään passasi Topi, joten todistettavasti nainen on immuuni tälle virukselle.

Voi Sale, Sale minkä teit. Onko Suomen luotettavimmaksi poliitikoksi äänestetty puolivillainen ukkomies sittenkään luotettava? Salasihan hän sen suurimman - rakkautensa - peräti kahden vuoden ajan. Kellä onni on se onnen kätkeköön, tuumii Sauli ensimmäinen?

Juorutoimituksissa on nyt kuhinaa. Rahaa vilautellaan taantumasta huolimatta, jos vaikka hääkuvia ensi viikolla jo lehtiin saataisiin! Rouva runotytön taustaa pengotaan ja lapsuus"ystäviä" jututetaan. Tässäpä tärkeimmät parin kuukauden ajaksi. Kunnes taas kohahdetaan jostain muusta. Olihan tämä liitto tämän päivän uutisten ykkösaihe ihan valtakunnan tv-uutisissa!

Maikkarikin ehti jo gallupoimaan Sauli ensimmäisen suosion presindenttikisassa. Aktiivipolitiikasta poissaolo kannattaa. Vääräleuat vetoavat mediapeliin ja pitävät liittoa poliittisena kikkailuna. Spekulaatioita riittää.

Vedonlyöntitoimistoissa lienee jo vetokohteena liiton kesto. Keskustelupalstat pursuavat juupaseipäs-kannanotoista. Maanantaiaamuna työpaikoilla pohditaan vuoden alun kuuminta romanssia. Minäkin alennuin blogiini aiheesta kirjoittamaan.

Mutta onnea nyt vaan nuoripari - sitä tarvinnette. Vaikka sanotaan että rakkaus voittaa kaiken, niin kova on taisto nälkäistä (ja vedätettyä) mediaa vastaan edessä. Kaksi vuotta on pitkä aika pimittää mehevää romanssia. Voi Sale, mediaa ei vedetä nenästä ilman seuraamuksia. Luetaanpa niistä seuraavien viikkojen aikana seiskoista ja ohoista.