Ekakerta

Heti alkuun täytyy sanoa että ne jotka odottavat intiimiä tarinaa kahden ihmisen väliltä voivat vaihtaa sivua. En aio kertoa mitä peiton alla tapahtuu.

Aion kertoa ihan muunlaisista ekakerroista. Pienten lasten elämässä näitä ekakertoja tulee jatkuvalla syötöllä etenkin ensimmäisen elinvuoden aikana. Myöhemmin ne harvenevat, mutta vielä aikuisenakin tulee yllättäviäkin ekakertoja.

Tälle talvelle on jo tapahtunut useita ekakertoja. Jokin aika sitten kävimme koko perheellä Hailuodossa. Se ei ollut ekakerta, mutta se että mentiin jäätietä pitkin oli. Ihan totta, me aikuisetkaan emme olleet ennen tuota urotekoa tehneet. Jotenkin olen aina pelännyt jäätä tai enemmänkin sitä sen alla olevaa vettä. Tapaus oli siis neitsytmatka koko perheelle. Iida tosin haikaili vieressä puksuttavan lautan kyytiin. Siellä ollaan jo viime kesänä ekakertaa oltu.

Tuo viime kirjoituksessa mainittu oksennustautikin oli ekakerta, mutta siitä en jaksa enää yhtään pisaraa. Eilen käytiin kirpputorilla, Iidalle se oli ekakerta. Vieläkin rapsututtaa kun ostettiin niin paljon kirppuja!! :)

Huomenna tulee jälleen yksi ekakerta. Iida pääsee junaan! Omista junamatkoistakin on jo vuosia, joten "jännää" se on minullekin. Tänä aamuna ihan ensimmäisenä kun silmät sai auki, Iida tuumasi etusormi pystyssä: "Yksi yö enää!" Toivottavasti tapahtuma on odotuksien mukainen! En kyllä tiedä odottaako Iida enemmän junamatkaa vai mummon ja papan luo pääsyä...

Viime kesänä tuttavaperheessä isovanhemmat veivät lapset vartavasten junamatkalle. Matka ei vienyt mihinkään erityisesti, mutta ajatus tuollaisesta retkestä oli mielestäni aivan täydellinen! Sehän on lapsille ihan oikea elämysretki.

Sitä ei aina osaa ajatella että tavanomaisina pitämämme liikennevälineet voivat olla elämys. Lentokone, taksi, raitiovaunu, metro, linja-auto, juna ovat samalla lailla elämys kuin PotnaPekka, hevoskyyti, mönkkäriajelu, moottorikelkkakyyti tai soutu- tai moottorivene.

Ekakerta on aina ainutlaatuinen, siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti.

Mielenkiinnolla odotan millaisia ekakertoja vielä on tulossa! :)

Helvetintauti

Oksennustauti on tauti suoraan helvetistä. Etekin kun kohteena on pieni lapsi jolla on diabetes.

Olemme saaneet ensimmäisen oksennustaudin vieraaksemme. Kyllä, tauti on ihan ensimmäinen Iidan 3,5 vuoden elämän aikana. Muutamaan kertaan on yökätty kerran kaks, mutta varsinaista oksennustautia ei ole ollut. Älkää olko kateellisia. Kaiken kruunaa viime kesänä todettu diabetes.

Niin kuin pelkkä raju oksennustauti ei olisi jo tarpeeksi haastavaa lapsen kanssa niin kertokaa se miljoonalla niin tiedätte mitä se on diabeetikon kanssa. Ja vielä kun soppaan lisää lapsen muutoinkin niin vähäisen ruokahalun, ongelma nousee jo potenssiin tuhat!!

Rankkaa oli nähdä lapsen 1-3 kertaa tunnissa oksentavan kaiken ulos mitä sisään yritti pistää vuorokauden ajan. Sen jokainen äiti ja isä tietää. Seuraavat päivät maattiin sairaalassa tipassa ja herättiin (jos joku nukkui) parin tunnin välein yölläkin mittaamaan verensokeria. Plus 39-40 asteen kuume päälle ja lääkevastahakoinen lapsi. Univaje ja huoli oli ääretön.

Kotiinpääsystä on jo kolme päivää. Ne on vietetty lähinnä jatkuvasti tarjoamalla lapselle ruokaa ja juomaa. Ihan mitä vain saisi ottaa kunhan nyt edes jotain ottaisi. Mutta kun ei maistu. Normaalissa tilanteessa ei olisi mitään ongelmaa mutta kun puhutaan diabetikosta, jolle pitää pistää insuliinia (vaikkakin vähemmän riittää kuin normaalisti), joka taas johtaa siihen että syödä/juoda pitäisi. Olisihan se tietenkin hyvä muutenkin edes juoda...

Kaikki ne herkut, jotka normaalisti Iidalta kielletään, on nyt tarjolla. Ei vain maistu. Karkkia, jäätelöä, keksejä, pullaa, sokeripitoista mehua ja limsaa... Ihan vaikka suoraa sokeria! Mutta ei. Jotain kun saa ottamaan niin sitä menee sisään ihan niin vähän että ei juurikaan vaikuta verensokeriin. Miettikää miltä tuntuu tarjota nonstoppina ruokaa vastentahtoiselle lapselle! En halua edes kuvitella mitä lapsi kokee kun tuputetaan koko ajan jotain syötävää kun ei vain tee mieli. Saan tästä kyllä varmasti tulevaisuudessa tietää.

Apua on turha huutaa, kun kukaan ei kuule. Voimat riittävät mihin riittävät. Aiheutan varmasti uhkailullani, kiristykselläni, lahjonnallani ja paniikillani traumoja joiden antia keräillään myöhemmin. Ihan kaikkea on kokeiltu.

Sympatiaa saa kyllä, mutta mitä sillä tekee? Ei se nosta verensokeria, ei laita ruokaa Iidan suuhun, ei lopeta mahan kivistystä. Ei auta kuin hakata päätä seinään ja toivoa että aika parantaa. Ja parantaahan se tietenkin, tiedän sen. Ei se silti lohduta juuri nyt. Oljenkorsi se sentään on, jossa roikutaan. Vinkka vaan on aika kova...

Sääliä en kaipaa, mutta jos jollakin on tarjota uusi kikka kolmonen tai seitsenmänsataakuusikymmentäkahdeksan niin kehiin vain!! Vertaistuki olisi myös poikaa. Auttaa myös kun saa purkaa pahaa oloaan vaikka näin blogissa.

Viimeiseksi tämä ei jää, mutta seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut kun tiedän mitä on tulossa. En tiedä onko seuraava kerta helpompi, mutta toivon syvästi ettei ainakaan pahempi. Ja mitä kauemmin, tauti-ra(s)kas, jaksat pysyä meiltä poissa niin sitä parempi!!!

Kevään kestämätön kepeys

Maaliskuu. Kevättä pukkaa. Aah.

Jotenkin se vaan on niin että vasta kevään alkaessa tajuaa kuinka harmaata ja pimeää ja masentavaa ja raskasta tuo talviaika onkaan. Valo tuo toivon tullessaan.

Toisaalta valo tuo myös paineet. Pitäisi pestä ikkunat, vaihtaa verhot, vähän sisustaa ja kukkiakin laitella. Ja mitäs tuo kroppa nyt pullistelee ja tursuilee - vieläkö sitä bikinikuntoon ehtisi? Vaatteitakin pitäisi shoppailla, oishan se niiin mukava saada jotain kivaa kevääksi kun juhliakin on tulossa... Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Vai pitääkö?

Minä kun olen tuolle auringolle allerginen, niin taidan saada sen tuomasta pitäisi-valosta myös "näppyjä". Sielu haluaisi maistaa pitäisi-valoa mutta järki ja kukkaro hangoittelevat vastaan. Pään sisällä käydään kovaa sotaa halun ja tarpeen välillä. Päässä kaikuu lasten tapaan "Mutta kun minä haluan!"

Näin keväällä harmittaa kun on syntynyt naiseksi. Liekö miehillä niinkään tuota painetta kaikenlaisesta "tarpeellisesta" muutoksesta ja shoppailusta? Miehet haluavat keväällä vain puhtaan auton. Naisen terapiaa on uuden ostaminen - vitsi että siitä tulee hyvä olo kun ostaa kimpun kukkia, saa siivottua jonkin komeron, pestyä ikkunat, vaihdettua verhot, ostettua uuden paidan tai housut... Mutta tuleeko siitä onnelliseksi? Täytämmekö mielihyväkeskustamme lyhytkestoisilla ilonaiheilla pysyvien ja isojen asioiden sijaan?

Onnelliseksi minut tekee ihana perhe, mies ja lapsi. Lapsi joka nauraa niin ihanasti että välillä ihan itkettää. Mies joka tekee töitä elättääkseen perheen ja joka on kulkenut rinnallani jo yli 17 vuotta. Yhteiset hullutteluhetket ja omat rauhalliset hetket. Ihana osa-aikatyö, jossa saan hetkellisen vapauden arjesta ja mahdollisuuden kantaa taloudelliseen pottiin oman pienen osuuteni. Monia yksinkertaisia asioita, joiden arvoa ei aina huomaa.

Mitäpä siis siitä jos verhot on edelleen samat ja ikkunat pesemättä. Mitäpä siitä että samat makkarat pullistelevat vanhojen paitojen alta. Ei kait ole pakko vaihtaa sisustusta? Pöytäkin voi olla kukaton?

Joku fiksu on taas töräyttänyt että kaikkea ei voi saada. Näinhän se on, mutta naisen pitää kuitenkin jotain saada!

Mukavaa kevättä ja huomista Naistenpäivää kaikki Naiset!!!!!

Oma koti kullan kallis

Asioiden arvon huomaa vasta etäisyyden päästä. Pitää lähteä kotoa, että ymmärtää arvostaa sitä tuttua turvallista paikkaa, jossa sänky tuntuu mukavalta, lämpötila on itselle sopiva ja huolet ovat ihka-omia.

Joskus on tosi mukava matkata jonnekin huilaamaan ja olemaan tekemättä juurikaan mitään. Mutta se hinta tästä "mukavuudesta" on toisinaan jokseenkin absurdi. Tekemättömien töiden pino odottaa lomalaista, selkää pakottaa huonosta patjasta johtuen, väsyttää enemmän kuin ennen lomaa... Lomaltapaluukrapula on pahempi kuin matkalla mahdollisesti nautittu aito.

Miksei kotona ollessa voi irtautua ja rentoutua? Vapaapäiviä voisi käyttää rästihommien tai peruskotitöiden purkamiseen, jollon tavallinen arki olisi taas helpompaa. Koti kun kuitenkin on se paras paikka.

"Pitää mennä kauas, että näkee lähelle" on joku viisas sanonut. Allekirjoitan tuon täysin. Kovin kauas en ole useinkaan päässyt, mutta pienenkin matkan päästä näkee taas selvemmin.

Muistan kun palasimme ensimmäiseltä matkalta takaisiin uuteen kotiimme reilu vuosi sitten. Se tunne että meillä on uusi, oma, iso koti iski tajuntaan kunnolla vasta sitten. Ei palattukaan pieneen rivitalokolmioon vaan isoon omakotitaloon, meidän omaan kotiin! Silloin minäkin tajusin sen mitä Iida oli jo muuttoviikolla hokenut: "Nyt me asutaan täällä!" Se oli hieno tunne!

Tänään palasin taas kotiin. Kahdessakin päivässä ehtii kaivata omia tuttuja tavaroita, asioita ja juttuja. Raikas koti-ilma otti vastaan jo ovella. Pesemätön pyykkipino moikkasi seuraavana. Tyhjä jääkaappi murisi huolenpitoa, ja siivoamaton esittelypöytä odotti purkamista. Läppärini makasi elottomana lattialla - ehdin jo unohtaa sen kuoleman. Työtehtävät muistuttivat olemassaolostaan hiljaisina ja vakavina.

Sauna kutsui lämmittämään, pitseria ruokaa hakemaan. Televisio houkutteli laiskottelemaan. Makuuhuoneesta kurkisti se ainoa asia jota todella oli ikävä - oma sänky. Ensi yönä saan taatusti nukuttua tutun ystäväni sylissä! Velvollisuudet saavat odottaa huomiseen.

Kiva on käydä matkalla, mutta kaikkein parasta on tulla kotiin!