Vain kissa elää kiitoksella, sanotaan. Silti meissä kaikissa on varmasti sen verran kissaa, että kiitos antaa lisävuosia mielen lämmityksen ohessa. Miksi se on sitten joskus niin vaikeaa sanoa kiitos?
Suomalainenhan purnaa, jos jossain on vika, tai vaikkei olisikaan. Asiakas on aina oikeassa, vaikka olisi väärässä, sanoi kerran eräs hankala asiakas narinansa lomassa. Valituksia kuulee kyllä, jos jokin ei toimi tai mene oman mielen mukaan, mutta missä on kiitos hyvin tehdystä työstä, mukavasta kommentista, avusta, olemassaolosta...
Yleensä kiitos kuuluu hiljaisuudesta. Asiat on hyvin, jos ei kuulu mitään. Tai ainakin pitää olla todella isosta asiasta kyse, jos ja kun kiitetään. Miksei voisi kiittää pienestäkin asiasta? Eihän kiitos kulu.
Amerikkalaiset viettävät joulun alla kiitospäivää alunperin intiaaniperinteestä lähteneenä traditiona kiittäen periamerikkalaiseen tapaan Jumalaa ja kokoontuen perheen kanssa syömään kalkkunaa. Tuo hapatus lienee suomalaiseen makuun vähän paksua. Maassa, jossa koulujen joulujuhlista kielletään jouluevankeliumin esitys ettei toisuskoisia ja uskonnottomia vain loukattaisi, tuskin saadaan uutta kirkollista ja jumalallista juhlaa enää luotua.
Me suomalaiset voisimmekin viettää henkilökohtaista Kiitos-päivää itselle sopivana ajankohtana. Viettäisimme päivän pelkästään kiittäen asioista, emmekä sanoisi yhtään negatiivista palautetta.
Kiitos läheiset kun olette olemassa. Kiitos lapseni hymystäsi. Kiitos soitosta ja avunpyynnöstä ystäväni, kiitos luottamuksesta. Kiitos yhteistyöstä kollegani. Kiitos tuestasi rakkaimpani. Kiitos avusta terveydenhuollon ammattilainen. Kiitos hymystäsi ventovieras ihminen kaupassa. Kiitos, kiitos, kiitos...
