Kun mikään ei riitä

Suomalaiselle mikään ei riitä.

Jos joku erehtyy näkemään kylmyyden keskellä kauneutta, iloitsee lumitöistä, hurraa juurisyntyneelle naapurimaan pikkuprinsessalle, peukuttaa ravintolan aukioloaikojen rajoituksen puolesta tai vaikkapa hymyilee ventovieraalle parkkipaikalla, on hän vähintäänkin tärähtänyt. Kylmyyttä ja lumitöitä kuuluu talvella vihata, ruotsalaisista ei saa välittää, viinaa pitää saada yömyöhäänkin ja hymyily ventovieraalle on lähes aina pilkkaavaa tai muuten hyvin epäilyttävää.

Valittaminen on oma lukunsa. Aina pitää löytyä vielä pahempi asia, jos joku erehtyy purkamaan omaa mieltään. Jos valittaa että ei jaksa teinin kiukuttelua, joku muistuttaa kuitenkin 10-vuotiaan tytön hengen vieneestä lasketteluonnettomuudesta. Joku kiroaa katkennutta rakennekynttään, jolloin toinen ryöpäyttää oman tautihistoriansa tiskiin. Yhdeltä meni hermot aura-auton kotiliittymään tuoman lumivallin takia kun ei ehtinyt töihin ajoissa, jolloin työttömänä kotona makaava muistuttaa tietysti onnellisuudesta että on työpaikka mihin mennä. Aina on joku jolla on asiat huonommin ja valitus täytyy aina mitätöidä.

Entä sitten kun joku onnistuu? No siinähän kävi tietysti tuuri. Puolivahingossa onnistui, ei tule toistumaan. Kyllähän sen on hyvä kun on taustalla sitä ja tätä, ei meillä muilla...

Epäonnen hetkelläkin suomalaiselle ei riitä toisen tappio, pitää hieroa lisää lunta naamaan. Mäkimies Anssi Koivuranta kritisoi tänään lehdessä mollaajia. Aivan oikein, Anssi! Miksi matalalennossa olevaa pitää painaa alaspäin, tuleeko siitä jotenkin itselle parempi olo? Miksi siitä toisen epäonnesta nautitaan enemmän kuin siitä auttamisen ja tukemisen upeasta tunteesta? Jos minä voisin jotenkin auttaa mäkimiehiä, olisin siitä todella paljon iloisempi kuin tästä myötähäpeän tunteesta kaikkia mollaajia ja arvostelijoita kohtaan. Hyvistä teoista tulee paljon parempi mieli itsellekin!

Itseruoskinta on sitten vielä yksi riittämättömyyden risti, johon mäkimiehetkin siinä missä me muutkin tavalliset tallaajat aivan liian usein syyllistymme. Ei riitä paikka toisella kierroksella, pitää olla vähintään kuuden parhaan joukossa. Ei riitä että on perusterve, täytyy olla laiha ja kaunis. Ei riitä että on kuuden parhaan joukossa, pitää olla palkintopallilla. Ei riitä että oon laiha ja kaunis, täytyy olla suosittu. Ei riitä että on palkintopallilla, pitää olla sillä korkeimmalla. Ei riitä että on suosittu, täytyy olla kuuluisa. Ei riitä että on maailmanmestari, täytyy olla olympiavoittaja. Ei riitä että on kuuluisa, täytyy olla rikas. Ei riitä, ei riitä! Jollakin muulla on jotain parempaa kuin minulla.


Otetaan vastaan ne positiiviset ajatukset ja näkemykset, vaikka itse näkisi vain sen kylmyyden, ylimääräisen työn, monarkisen kateuden ja turhuuden, pilkan hymyn takana. Annetaan arvo valittajalle, vaikka taatusti löytyy pahempaakin. Sillä hetkellä, sille henkilölle, tuo asia nousi pintaan ja se täytyi purkaa. Riemuitaan onnistumisesta ja ammennetaan siitä itsellekin virtaa. Taputetaan epäonnista olalle, sanotaan rohkaisevia sanoja, nostetaan surullisen leukaa. Hyväksytään omat rajamme, mutta ollaan valmiita tekemään jotain niille asioille, joista emme itsessämme tykkää. Tavoitellaan tähtiä pala kerrallaan. Uskotaan itseemme.

Joskus ihan tavallinenkin voisi riittää. Nyt riittää!

Kiitos-päivä

Vain kissa elää kiitoksella, sanotaan. Silti meissä kaikissa on varmasti sen verran kissaa, että kiitos antaa lisävuosia mielen lämmityksen ohessa. Miksi se on sitten joskus niin vaikeaa sanoa kiitos?

Suomalainenhan purnaa, jos jossain on vika, tai vaikkei olisikaan. Asiakas on aina oikeassa, vaikka olisi väärässä, sanoi kerran eräs hankala asiakas narinansa lomassa. Valituksia kuulee kyllä, jos jokin ei toimi tai mene oman mielen mukaan, mutta missä on kiitos hyvin tehdystä työstä, mukavasta kommentista, avusta, olemassaolosta...

Yleensä kiitos kuuluu hiljaisuudesta. Asiat on hyvin, jos ei kuulu mitään. Tai ainakin pitää olla todella isosta asiasta kyse, jos ja kun kiitetään. Miksei voisi kiittää pienestäkin asiasta? Eihän kiitos kulu.

Amerikkalaiset viettävät joulun alla kiitospäivää alunperin intiaaniperinteestä lähteneenä traditiona kiittäen periamerikkalaiseen tapaan Jumalaa ja kokoontuen perheen kanssa syömään kalkkunaa. Tuo hapatus lienee suomalaiseen makuun vähän paksua. Maassa, jossa koulujen joulujuhlista kielletään jouluevankeliumin esitys ettei toisuskoisia ja uskonnottomia vain loukattaisi, tuskin saadaan uutta kirkollista ja jumalallista juhlaa enää luotua.

Me suomalaiset voisimmekin viettää henkilökohtaista Kiitos-päivää itselle sopivana ajankohtana. Viettäisimme päivän pelkästään kiittäen asioista, emmekä sanoisi yhtään negatiivista palautetta.

Kiitos läheiset kun olette olemassa. Kiitos lapseni hymystäsi. Kiitos soitosta ja avunpyynnöstä ystäväni, kiitos luottamuksesta. Kiitos yhteistyöstä kollegani. Kiitos tuestasi rakkaimpani. Kiitos avusta terveydenhuollon ammattilainen. Kiitos hymystäsi ventovieras ihminen kaupassa. Kiitos, kiitos, kiitos...