Elämme aikoja jolloin kuilu eri ikäluokkien välillä syvenee syvenemistään. Iäkkäin ikäpolvi muistaa sota- ja pula-ajat. Keski-ikäiset ovat paiskineet töitä jo 40-50 vuotta eli lähes koko ikänsä, todennäköisesti vieläpä samassa työpaikassa. Varhaiskeski-ikäiset muistavat vielä ne alkeellisemmatkin ajat; lerppuasemat, markat, vedettävät vessat, c-kasetit jne., mutta ovat jo sinut uusien juttujenkin kanssa. Nuoret aikuiset ovat eläneet laman ja tietävät kaiken pätkätöistä (onko niitä muitakin?). Teinit surffaavat tiedon vaahtopäillä ja tietävät omat oikeutensa, mutta eivät velvollisuuksiaan. Viattomasta kansasta - lapsista - kasvaa polvi, joiden dnassa on vain rippeet kahden ensimmäiseksi kuvatun ikäpolven maailmasta.
Kun itse on puoliksi "vanhaa maailmaa" ja puoliksi "uutta maailmaa", huomaa itsestään monia omituisuuksia. Vaikka edelleen "vedän" vessan ja "nauhoitan" ohjelmia, osaan sujuvasti käyttää myös nykytekniikkaa. Hyväksyn hiljaisesti pätkätyöt, tunnistan monia pätkäsuhteita, todellista pätkäelämää unohtamatta. Kultahääpäivät ja pitkät työsuhteet samassa työpaikassa ovat erittäin harvinaisia minun sukupolvelle. Koulujen ja kuntien olemassaolo ei ole enää itsestään selvyys, kuten ei monen muunkaan asian pysyvyys. Mitä tahansa voi tapahtua, mikä vain voi muuttua. Ja muuttuukin.
Elämästä on tullut surffailua, klikkailua sattumanvaraisesti. Napsautetaan suuntaa sinne päin missä näkyy jotain mielenkiintoista. Ja kun mielenkiinto lakkaa - naps - suunta seuraavaan. Ainoa mikä erottaa oikean elämän virtuaalisesta on undo-napin puuttuminen!
Meneet ajat tulevat muotiin sykleissä uudelleen, mutta saavat aina mukaansa kunkin ajan leiman. Monta vanhaa juttua saisi säilyttää, mutta säilyvätkö ne, ja missä muodossa? Tekniikka mahdollistaa paljon, mutta sulkee tieltään samalla monia juttuja. Kehityskin on välillä niin nopeaa että eilinen uutuus on tänään jo vanhaa.
Kirjautuu ulos. Klik.
