Tiistai oli synkkä päivä. Jobinpostia sateli ja tuntui että yhteiskunta haluaa lytätä minut alimpaan mutavellikerrokseen. Tänään sain nähdä auringon pilkahtavan.
Olen jo aiemmin kertonut visioni siitä kuinka yhteiskunnalla (tai sen virastoilla) on halu väsyttää ihmiset taistoissaan ja hakuprosesseissaan lopettamaan ja näin "säästetään" todella fiksusti ainakin joistakin budjeteista. Omat asiani ovat kaikki nyt jossain lautakunnissa ja valitusprosesseissa, osa jo olleet pitempään, osa ihan tuoreina. Väsytystaktiikka tuntuu välillä purevan ja on olo että "pitäkää prkl pennosenne!", mutta toisaalta luonne ei anna periksi. Ikinä en ole luovuttanut, enkä toista kertaa luovuta!!!
Välillä tuntuu että pitää tehdä jotain todella typerää että tulee huomatuksi ja kuuluksi. Mikä järki siinä sitten on?? Kukaan ei kuule kuiskaustasi, pyyntöäsi, vetoomustasi, valitustasi, raivoasi, vihaasi, väsymystäsi... Edes huutaminen ei auta.
Tiistain jobinpostien ja hysteerisen paniikkikohtauksen jälkeen nostin pääni mudasta ja vedin henkeä kirjoittamalla avunpyyntöviestejä. Tänään minusta tuntuu että ehkä sittenkin on olemassa ihmisiä jotka kuuntelevat ja kuulevat minua. He eivät ole yhteiskunnan valtio/kuntabyrokratiasta vaan kolmannen sektorin enkeleitä! Kiitos yhdistysten luvattu maa!!!
Nyt pää on pinnalla ja torstai on toivoa täynnä. Muu kroppa liejuu vielä pinnan alla, mutta ehkä joku päivä sekin vedetään kuiville. Ehkä.
Tänään on myös Iidan diabeteksen 1-vuotispäivä. Tasan vuosi sitten meidän perheessämme muuttui kaikki ja ei mitään. Ehkä enteellisesti sekin sattui Toivon päivänä?
Ei menetetä Toivoa, siskot ja veljet, vaan jatketaan taistelua! Topi on hyvä ystävä.
