Virtuaalielämää

Elämme aikoja jolloin kuilu eri ikäluokkien välillä syvenee syvenemistään. Iäkkäin ikäpolvi muistaa sota- ja pula-ajat. Keski-ikäiset ovat paiskineet töitä jo 40-50 vuotta eli lähes koko ikänsä, todennäköisesti vieläpä samassa työpaikassa. Varhaiskeski-ikäiset muistavat vielä ne alkeellisemmatkin ajat; lerppuasemat, markat, vedettävät vessat, c-kasetit jne., mutta ovat jo sinut uusien juttujenkin kanssa. Nuoret aikuiset ovat eläneet laman ja tietävät kaiken pätkätöistä (onko niitä muitakin?). Teinit surffaavat tiedon vaahtopäillä ja tietävät omat oikeutensa, mutta eivät velvollisuuksiaan. Viattomasta kansasta - lapsista - kasvaa polvi, joiden dnassa on vain rippeet kahden ensimmäiseksi kuvatun ikäpolven maailmasta.

Kun itse on puoliksi "vanhaa maailmaa" ja puoliksi "uutta maailmaa", huomaa itsestään monia omituisuuksia. Vaikka edelleen "vedän" vessan ja "nauhoitan" ohjelmia, osaan sujuvasti käyttää myös nykytekniikkaa. Hyväksyn hiljaisesti pätkätyöt, tunnistan monia pätkäsuhteita, todellista pätkäelämää unohtamatta. Kultahääpäivät ja pitkät työsuhteet samassa työpaikassa ovat erittäin harvinaisia minun sukupolvelle. Koulujen ja kuntien olemassaolo ei ole enää itsestään selvyys, kuten ei monen muunkaan asian pysyvyys. Mitä tahansa voi tapahtua, mikä vain voi muuttua. Ja muuttuukin.

Elämästä on tullut surffailua, klikkailua sattumanvaraisesti. Napsautetaan suuntaa sinne päin missä näkyy jotain mielenkiintoista. Ja kun mielenkiinto lakkaa - naps - suunta seuraavaan. Ainoa mikä erottaa oikean elämän virtuaalisesta on undo-napin puuttuminen!

Meneet ajat tulevat muotiin sykleissä uudelleen, mutta saavat aina mukaansa kunkin ajan leiman. Monta vanhaa juttua saisi säilyttää, mutta säilyvätkö ne, ja missä muodossa? Tekniikka mahdollistaa paljon, mutta sulkee tieltään samalla monia juttuja. Kehityskin on välillä niin nopeaa että eilinen uutuus on tänään jo vanhaa.

Kirjautuu ulos. Klik.

Näkymätön mutta ei huomaamaton

Jo ihan pieni lapsi sen tietää. Ei kannata parkua jos ei kukaan näe eikä mistään tule verta. Kipu ei ole todellinen jos ei kukaan näe.

Kukaan ei pidä kättäsi kipeänä, jos vain niin sanot. Mutta kääripä siihen sideharso tai laita jopa lasta alle, niin jopa alkaa huolenpito. Näkyvä muistutus takaa että saat luistaa monista hommista. Ilman tuota ulospäin näkyvää muistuttajaa, kukaan ei muista tai välitä, uskomisesta puhumattakaan!

Usein se pahin kipu on juuri sellaista johon ei mitään näkyvää muistuttajaa voi eikä tarvitse laittaa. Ja yhtä usein sitä kipua joutuu verbaalisesti tuomaan ilmi. Samalla saa valittajan maineen. Silloin kun kipu todella vaivaa, tuskaa lisää ulkopuolisten vähättely ja epäusko.

Kipu on pahimmillaan elämää sekä fyysisesti että henkisesti rajoittava tekijä. Elämän ilo voi sammua jos kipu hallitsee elämää. Kipu aiheuttaa usein myös oravanpyöriä, jotka pyörivät pyörimistään ja lisäävät tuskaa. Särkylääkkeistä ei ole kuin pinnallinen apu tai ne voivat jopa pitemmän päälle aiheuttaa lisää ongelmia.

Kipua saa pyytää anteeksi, hävetä ja jopa piilotella. Kipuilevaa ihmistä pidetään vähintään luulosairaana, jopa mielenvikaisena. Kipu kiukuttaa ja kahlitsee.

Kipu on suhteellinen ja subjektiivinen. Kipua ei voi verrata tai mitata. Kivun kanssa voi elää ja sitä voi sietää yllättävän paljonkin, mutta sitä ei voi hyväksyä eikä siitä voi tykätä koskaan.

Kivun hoito on pitkäpiimäistä, hidasta ja yliolkaista. Epäinhimillistä. Odottavan aika on pitkä - kipeän aika vielä pitempi.

Kun kipu laimenee tai lakkaa, sen onneksi unohtaa pian.

Valitettavasti

Ihmisille on annettu hieno oikeus, oikeus valittaa virkamiesten päätöksistä, toiminnasta ja virheistä. Autuaaksi tekevä oikeusko? Vai kenties sontaa kultakääreessä?

Helpoksi valittamista ei kyllä ole tehty. Ainakaan kun puhutaan niistä virallisista valituksista eri laitoksiin ja lautakuntiin. Pitäisi vähintään olla oikeustieteen tutkinto suoritettuna, jotta jotain tolkkua valitusviidakosta saisi. Mutta valittaa saa. Hienoa!

Mitä valituksen palkaksi saa? Mikä on se hyöty ottaa selvää, laatia valitus monine liitteineen ja selvityksineen, lähettää ja odottaa? Suurin osa valituksista tulee hylätyksi, mutta jos tuuri käy, vaivan palkaksi voi saada huomautuksen viranomaiselle tai koko laitokselle. Hurraa!! Elätä sillä perhe, vaateta lapset, kuntouta vammautunut, maksa sairaalan laskut… Ja päätöksen tekoon kun kului todennäköisesti useita vuosia.

Eipä taida virkamiestä huomautukset juurikaan haitata. Entäpä kun huomautuksen saa lautakunta tai virasto? Mikä muuttuu vai muuttuuko mikään? Tietysti jos joku henkilö saa usein huomautuksia, luulisi pään olevan pölkyllä ainakin siinä firmassa. Mutta muuttuuko mikään, tulee uusi tauno tunari, joka toteuttaa laitoksen/viraston päätöksentekopolitiikkaa – käytä mahdollisimman vähän hyväksytty-leimaa.

Tuuria on jos valitus hyväksytään ja päätöstä muutetaan, mutta mikä korvaa sen odottamisen ajan, vaivan ja työn minkä valittaja – se jolla alunperinkin olisi pitänyt olla oikeus oikeaan päätökseen – on tehnyt ja nähnyt? Ehkä saat pahoittelut, ehkä et. Korkoja ei ainakaan makseta, korvauksista puhumattakaan. Mutta olisipa roolit toisinpäin, niin kyllä sitten näistä vaateita esitettäisiin!

Suurin osa valituksista jää tekemättä. Kaikki siis hyvin? Jos ei valiteta, mitään ei ole vialla ja homma jatkuu entisellään. Suomi on yhdistysten luvattu maa, lähes kaikille on oma yhdistys – mutta missä on Valtakunnan valittajat ry.? Yhteiskunnan tuella olisi edistyksellistä ylläpitää yhdistystä, joka auttaisi valittamaan yhteiskunnan epäkohdista, virastojen ja lautakuntien päätöksistä. Kassassa kilisisi huomautusten kunniakolikot.

Valittaminen on kuin raiskausten oikeudenkäynti. Syytä nähdään valittajassakin ja lopputulos on päätäsilittävän lievä. Tuomio kun on kärsitty, sama peli jatkuu.

Joku mättää byrokratiassa. Rattaissa on sontaa.

Himmeämmät mitalit

Ei tullut suomalaisesta olympiakultamitalistia Kanadan karkeloissa. Tusinan mitalitavoite typistyi kouralliseksi himmeämpiä mitaleja, ellei lasketa jokaista joukkuemitalia. Kotimaahan tulleiden mitalien määrä on siis ihan kiva, mutta ei soinut Maamme eikä Porilaisten marssi.

Kohokohtia toki oli. Näistä kisoista muistetaan kyllä Jannen perinteinen nelossija ja loukkaantuminen, naisten hiihtojoukkueen kissatappelut, Tarja Halosen ylävitoset lätkäkatsomossa ja miesleijonien tuhovartti USA-ottelussa. Mieliin painuvat myös tuliset suudelmat, itkuiset ilmeet, epätoivoiset selitykset ja jatkuvat spekulaatiot. Tulevaisuuteen oman leimansa jättävät myös ne lukuisat urheiljat, jotka laittoivat pisteen arvokisauralleen Vancouverissa.

Pientä lohtua otsikoidaan nyt sillä että olympiakultamitalistista voi tulla suomalainen. Toivotetaan toki tervetulleeksi aussiminiä, jos hän niin tahtoo! Tulevaisuuden mitalitavoitteet silmäkulmassa tulisikin tehdä tehokkaampaa naimakauppaa ulkomaan menestyjien suhteen.

Urheilu on parhaimmillaan riemua ja makeaa menestystä, mutta kääntöpuolella on katkera kalkki, kyyneleet ja pettymykset. Ilman häviäjiä ei toki ole voittajaakaan! Ehkä tämän tärkeän roolin voisi kuitenkin antaa jo jollekin toiselle maalle.

Tärkein ei kuitenkaan saa unohtua: Ruotsi oli Suomea huonompi lätkässä!

Äly hoi!

Nyt on ihmisen älykkyydestä - tai tyhmyydestä - saatu monta tutkimusta. Päivän lööppilehdet otsikoivat niin pakkasen kuin tupakoinnin tyhmentävän samalla kun kaikkien tietovisojen äiti Trivial Pursuit osoittaa naisten olevan fiksumpia kuin miehet. Hohhoijaa! Älytöntä homma!

Nämähän ovat vanhoja faktoja. Ei tarvi olla edes järjen jättiläinen että tajuaa että kone kuin kone hyytyy pakkasessa. Tupakoinnin haitallisuudesta ei liene kellään epäselvää. Ja me naiset tiedetään paikkamme maailmankaikkeuden johtajina ilman visailupelejäkin!

Mutta mitä se äly sitten on? On älykkyyttä, viisautta, tietävyyttä, nokkeluutta, tilannetajua ja niin edelleen. Mikä tekee ihmisestä älykkään? Ja mihin sitä tarvitaan? Minkälainen annos tyhmyyttä tekee ihmisestä epäkelvon? Epäkelvon mihin?

Onko joku mensan testi ainoa älykkyyden mittari vai voisiko älykkyys ollakin jotain eimitattavaa? Onko älykkyys vain positiivinen asia ja tyhmyys negatiivinen?

Tiedän ihanan ihmisen joka ei oikeastaan osaa kirjoittaa tai lukea kunnolla, mutta haalarihommia hän paiskii ahkerasti ja on muutenkin sisältään hieno ihminen. Onko hän huonompi kuin toinen tuttavani, joka on maisteri ja hyväpalkkaisessa sisäsiistissä työssä? Minulle molemmat ovat yhtä tärkeitä ihmisiä, riippumatta heidän koulutuksesta, palkasta, työtehtävistä tai älykkyydestä.

Omat älypullat ovat hyvin uunissa kun olen syntynyt naiseksi, en tupakoi ja viihdyn lämpimissä sisätiloissa. Mutta typeryyksissäni kirjoittelen älyttömyyksiä blogiini...

Älyttömän hyvää loppuviikkoa ja mitalinhohtoisia ajatuksia!!!

Roskasta asiaa

Jo vuosien ajan on yritetty valaista kaduntallaajia roskien paikasta. Joka vuosi parjataan koiranomistajia lemmikkiensä jätöksistä. Kierrätyspisteisiin jätetään alituiseen sinne kuulumatonta tavaraa. Mikä meitä ihmisiä riivaa roskien kanssa?

Jonkun kerran tienvarsien roskia keränneenä tiedän minkä aikaa tietty karkki kestää kioskilta lähtiessä. Tiedän myös minkä merkkistä tupakkaa tietyillä alueilla poltetaan. Olen myös huomannut että purkan pureskelu yleensä päättyy bussipysäkillä. Koskaan en ole ymmärtänyt miten luontoon päätyy näiden "tavallisten" roskien lisäksi vaippoja, terveyssiteitä, auton renkaita, rikkinäisiä ämpäreitä, kattolamppuja, kukkapurkkeja jne jne.

Monella kulkijalla näyttää olevan ihan huomaamaton tapa pudottaa tarpeeton käsistään juuri siihen mihin se sattuu putoamaan. Ihan muutaman ihmisen olen havainnut sujauttavan roskan taskuunsa. Toki moni asia ajan kanssa luontoon maatuu, mutta en silti ymmärrä miten on niin vaikeaa roskan laittaminen sinne minne se kuuluu - roskiin!

Kaatopaikat pullistelevat roskia, joten roskiinkaan ei enää saa laittaa ihan mitä sattuu. Kotitalouksissa tuleekin tietää ja osata lajittelun jalo taito, mutta alkeellinen jätepolitiikkamme järjestää kotona lajitellun jätteen samaan osoitteeseen kaatopaikalle. Tämä alkaa olla kestämätöntä ja vihdoinkin joku on huomaamassa sen.

Tulevaisuuden omakotitaloissa on perustilojen, keittiön, olohuoneen, makuuhuoneiden, pesutilojen ja kodinhoitohuoneen, lisäksi jätteenlajitteluhuone. Jokaiselle roskalle on oma paikkansa, mutta ei enää samassa pussissa ja samalla kaatopaikalla. Roskia kuskataan kohta yhtä tiheään kuin aktiiviperheen lapsia harrastuksiin. Jokaiselle roskalle on oma osoitteensa jossain. Peruskouluihin tarvitaan kurssit lajittelusta ja kierrätyksestä. Miten muuten me osataan pelata tätä järjettömän yksinkertaista ja samalla niin monimutkaista roskapeliä?

Niin kauan kuin jätteiden lajittelu säilyy kuluttajalle liian vaikeana, tämä lajittelun ja kierrättämisen loistoidea välkkyy himmeänä. Roskabisnes olisi täynnä mahdollisuuksia niin työllistämisen apurina kuin järjenkäytön jättiläisenä. Lajittelusta tulee tehdä helppoa ja vaivatonta niin että perähikiän penttikin osaa homman. Tavaroissa on merkinnät elinkaaren päättymisen jälkeisestä sijoituspaikasta, kierrätyspisteitä on useita tai lajitellut jätteetkin haetaan kotiovelta, kierrätyspisteistä huolehditaan, lajiteltu ja kierrätetty jäte loppusijoitetaan tai jatkojalostetaan huolella ja tietoa jaetaan helposti ja ymmärrettävästi kaikille kansalaisille.

Ja sitten onkin jo vuosi 3169 ja lehmät lentää?

Alamäessä

Laskiaisen kunniaksi täytyy jokaisen kiivetä edes pienen mäen päälle ja liukua alas "pitkiä pellavia" mielessä. Laskeminen ja alamäki mielletään kyllä yleensä negatiivisiksi asioiksi, mutta mäenlaskusta saa riemua rintaansa!

Muistan lapsuudesta Kempeleen Sarkkirannan rinteet ja kodin lähellä tyhjällä tontilla olleen vuoren. Tosin katselin näitä lapsen korkeudelta, joten ehkä lievää liioittelua nuo "rinteet" ja "vuoret". Näillä laskupaikoilla laskettiin niin vahakangasliinalla kuin pulkalla ja liukurillakin. Sieltä se riemu ja punaiset posket hankittiin. Kotiin kun tultiin äiti oli laittanut kuumaa kaakaota ja takassa oli tuli.

Nyt oman lapsen kanssa saa palata tuohon tunteeseen ja toivoa että hän isompana sitten muistelee yhtä lämpöisesti näitä kokemuksia. Miten alamäestä saakaan niin ylävireisiä tunteita?!

Viikonvaihteessa alkaneet talviolympialaiset ovat puolestaan olleet sitä mollivoittoisempaa alamäkeä. Jos draagisella laskuonnettomuudella alkaneet kisat eivät pian tarjoa suomalaisittain ilon aiheita, koko vuosi on pilalla. Comebackin tehneet suomalaiskisailijat eivät ole aiheuttaneet juurikaan riemunkiljahduksia ja kokemattomampi osasto ryynää hangessa kokemuksia hankkien. Mutta vielä on kisoja jäljellä, vielä tulee uusia lajeja!

Jokaista alamäkeä seuraa ylämäki ja kuten olen monesti sanonut: pohjalta ei ole kuin yksi suunta!

Nyt vain kiipeämään mäen huipulle ja nauttimaan laskiaisen myönteisestä alamäestä!! Ja sitten kuumaa kaakaota ja laskiaispullia!!!! NAM!

Säätäkin tärkeämpää

Aika ajoin kysellään mikä on elämässä tärkeintä. Hienoja vastauksia ovat elämä itse, perhe ja ystävät. Kivalta kuulostaa myös arvonanto terveydelle, kodille ja jopa työlle. Mutta mikä on se mistä me oikeasti vaahdotaan päivästä toiseen, jonka ympärillä pyörii koko elämä??

"Mitä ruokaa?", kysytään joka päivä. Ruoanlaittaja miettii sitä hiljaa mielessään, jo päivää paria ennen. Ruokapöytään kiiruhtava lapsi pamauttaa sen suoraan: "yök, en syö". Teini julistaa olevansa kasvissyöjä, täysin vegaani, karppaaja tai jopa jollain erikoisen nimisellä dieetillä. Äidit tuskailevat terveellisen ja ravitsevan ruoan sekä einessapuskan välimaastossa samalla kun ahdistuvat ulkonäköpaineiden puristuksessa. Miehetkin nykyään miettivät ruokaa ja jotkut uskaliaat tekevät sitä jopa itse.

Tutkijat löytävät ruoasta kaikkea epäterveellistä. Milloin todetaan minkäkin lisäaineen vaarallisuus. Toisella uutisella kerrotaan vaarallisista ainepitoisuuksista. On vaarallista natriumglutamaattia, asetaldehydiä, E-sitäjasitä. Sokeri, hiilihydraatit, rasva ja proteiinit saavat nekin omat ryhmittymänsä taakseen puolesta tai vastaan.

Elämä pyörii ruoan ympärillä. Siitä puhutaan ja sitä pohditaan jatkuvasti. Ruoka on noussut keskusteluissa jopa sään yläpuolelle. Neuvoja sataa joka puolelta. On asiantuntijaa ja on teoreetikkoa, analysoijaa ja tutkijaa. Jopa tavallinen tallukainen tuntuu olevan asiantuntija pelkällä henkilökohtaisella kokemuksellaan.

Tietenkin on täysin totta että ilman ruokaa ei ole elämää, mutta pitääkö sen olla ihan oikeasti niin vaikeaa. Kauppareissulla kuluttajan aika kuluu pakkauksia tutkiessa. Pitää selvittää onko tuotteessa käytetty lisäaineita, missä se on tuotettu, mitä siihen on lisätty ja mitä tarkoittaakaan "vähennetty lisättyä sokeria" tai "terveysvaikutteinen"? Mikä onkaan tämän tuotteen glykeeminen indeksi ja mitä ihmettä se tarkoittaa? Lisäksi pitää tietysti tietää mitä mikäkin E-koodi tarkoittaa, mihin se vaikuttaa, mitkä ovat eri tuotantomaiden työkultuurin pelisäännöt ja käyttää omaa harkintaa mainosmiesten kikkalauseiden keskellä. Siinä on työsarkaa itse kullekin.

Ihminen tulee kaatumaan omaan näppäryyteensä. Teollistuminen on tehnyt ruoasta hirttosilmukan, joka kiristyy ihmiskunnan kaulalla. Kylmä bisnes katsoo napaansa sen sijaan että nostaisi katsetta ja näkisi horisonttiin. Opetetaanko me lapsiamme viisaammiksi kuin vanhemmat polvet vai jatkammeko tyhmyyden perintöä?

Äkäinen = kaunis

Kaliforniassa tehdyn tutkimuksen mukaan kauniit naiset ovat ärhäkämpiä kuin vähemmän kauniit kanssasisaret. Temperamenttisuus, kova kilpailuvietti ja hyökkäävyys kiistatilanteessa ovatkin merkkejä ulkoisesta kauneudesta? Minä kun olen aina pitänyt niitä ihmisen sisäpuolisina ominaisuuksina.

Koskaan en ole itseäni kaunottarena pitänyt, vaikka missin mittoihin minäkin jo yllän! Uusi Miss Suomi on juuri minun pituiseni, ellei jompi kumpi meistä satu hiuslisäkkeillä, lippalakilla tai varpaille nousemalla huijaamaan. Mutta tuo huijaaminenkin olisi vain osoitus kauneudesta? Tulta, tappuraa ja temperamenttia minusta kyllä löytyy.

Kaliforniasta toki tulee ensimmäisenä mieleen Los Angeles ja Hollywood. Ehkä siksi tuon tutkimuksen tulos ei juuri häkellytä. Jos paikassa, jossa luonnon lahjana saatu tai ostettu ulkokuori on lähes elinehto, tehdään tutkimus kauneuden ja luonteenpiirteiden yhteneväisyydestä, voiko muuta tulosta saada?

Tämän hetkinen kohukolumnisti pohtii uusimmassa kirjoituksessaan kehottoman nettimaailman kovin kehokeskeistä ajattelua. Virtuaalimaailmassa kun ollaan pelkästään sisäisten arvojemme varassa, ilman ulkoista kuorta, ja silti keskustelut pyörivät kovin pinnallisissa aiheissa. Miksi ulkonäöllä on niin paljon merkitystä? Mihin on unohtunut sisäisen kauneuden käsite? Nyt vielä sisäiset ja ulkoiset avut niputetaan yhteen.

Jokainen ihminen on kaunis omana itsenään. Ihmisen kun tuntee kunnolla, näkee hänen todellisen ulkokuorensakin ja sillä lakkaa olemasta edes merkitystä. Ostettu tai teeskennelty kuori katoaa kun tutustuu siihen mitä ihmisessä on sisällä. Eikä sitä selvitetä ihan päivässä parissa. Yhden sanan tai lauseen perusteella ei voi päättää onko kyseessä satukirja, jännitystarina, rakkausromaani, tiedekirja...

Pinta muuttuu ajan myötä - ydin säilyy.

Vihdoinkin valoa!!

Näen vihdoinkin valoa! Enkä puhu lainkaan kaamoksen jälkeisestä sarastuksesta, mikä tosin sekin on jo huomattu. Sydämeeni on syttynyt pieni toivon liekki että oikeutta on olemassa.

Sotani virkamiehiä vastaan kääntyi eilen tilanteeksi 1-0 - MINUN edukseni! Sain vihdoin palata ihmiseksi, jolla on samat oikeudet kuin muillakin. Lähes 1,5 vuoden taistelun erävoitto on nyt minulla. Peli tosin ei vieläkään ole ohi.

Ilouutisen kuultuani itkin. En tosin onnenkyyneliä vaan sitä yli vuoden tuskaa ja ahdistusta. Pahaa oloa siitä kun en kelvannut edes työttömäksi, minua ei kuunneltu, minua ei uskottu. Pettymystä siitä kun en osannut hoitaa asioitani, olin arvoton. Sekavia tunteita, epäuskoa, jopa pelkoa. Mitä käänteitä vielä voi tulla?

Nyt nautin kuitenkin ensimmäistä päivästäni puoleentoista vuoteen ihmisenä, jolla on mahdollisuuksia - ja tuloja! I see the light!!!

Uusi vuosikymmen

Uuden lukemat kalenterin kanteen on taas saatu. Taas opetellaan kirjoittamaan uutta numeroyhdistelmää. Niin kuin ei tarpeeksi olisi muistettavia numerokoodeja, joista muuten suurin osa nelinumeroisia. Tervetuloa kaksnollayksnolla!

Vuoden vaihtuminen laittaa aina miettimään. Taakse tulee katsottua ja eteenpäin tehtyä suunnitelmia. Vuosikymmenen vaihtuminen pysäyttää tarkastelemaan pitemmällä säteellä niin eteen kuin taaksepäin. Tavoite on aina että takana näkyvä ei järkyttäisi ja edessä päin näkyisi valoa.

Epäonnistumiset, virheet, pettymykset, järkytykset, menetykset ja muut on syytä jättää taakse ja nostaa pää katsomaan edessä näkyviä uusia haasteita, mahdollisuuksia, onnistumisia ja muita tulevia onnen hetkiä. Onhan nyt vuorossa täyden kympin vuosi!!

En harrasta uudenvuodenlupauksia kun niitä en kuitenkaan saa pidettyä. Vuoden vaihtuminen antaa kuitenkin mahdollisuuden aloittaa monta asiaa alusta, uudelleen. Uusi elämä aloitetaan toki aina perinteisesti näin tammikuussa, mutta viimeistään helmikuussa se on taas sitä samaa vanhaa. Mutta jos vaikka tämän kerran yllättäisi kaikki, eniten itsensä ja sitkuttelisi vaikka maaliskuulle.

Olipa tavoite tai lupaus mitä tahansa, jäipä se lyhyeksi tai elämän mittaiseksi, ilman niitä ei ole mitään mahdollisuutta. Ilman päätöstä ei tule tulosta.